Laskiainen

Laskiainen on alkuaan katollisen kirkon kevätpaaston alkajaisjuhla. Ei olisi paasto ollenkaan pahitteeksi, kun asiaa miettii. Ainakin itse voisin paastota juuri nyt vaikka ihan sinne pääsiäiseen asti. Sen sijaan syöminen sen kuin kiihtyy vaan ja laskiainenkin antoi oivan tilaisuuden pitää juhlat ja syödä hyvin. Ehkä olenkin enemmän ikivanhan suomalaisen pakanaperinteen kannalla, jonka mukaan laskiaisena juhlitaan alkavaa kevättä. Juhlintaan kuului runsas ruokatarjoilu ja riehakas ilonpito ja nämä asiat sopivat huomattavasti paremmin elämänfilosofiaani, kuin ankara paasto. Mmm, en tosin ole viime aikoina uskaltanut käydä vaa'alla.

Oli miten oli, laskiaiseemme kuului perinteinen pulkkamäki ja vieläkin perinteisempi hernekeitto. Jälkiruoka ei sitten noudattanut tuttua kaavaa, eli laskiaispullaa ei tajottu. Tämä johtuu varmaankin siitä, että kukaan tässä huushollissa ei ole koskaan oikein taitanut hyvän pullataikinan tekoa. Ja kun yleensä haluamme valmistaa kaiken itse, pitää sitten keksiä jotain muuta.

Seurueeseemme kuului kuusi aikuista ja kolme lasta, kun lähdimme Annalan kartanon mäkeen. Eväänä oli kaakaota; lapsille au naturel ja aikuisille minttuviinalla terästettynä. Tätä joimme jo syksyisellä sienireissulla Merikarvialla ja se oli todella herkullista. Kannattaa kokeilla.

En muista koska olisin viimeksi laskenut mäkeä, mutta lapsena pulkkailu oli ehdottomasti lempi talvipuuhaani. Jotenkin pulkka vain oli kovasti pienentynyt sitten viime laskun! Annalan mäki ei ole kovin jyrkkä, enemmänkin sellainen juuri sopiva ratkaisu. Mutta kovin kumpareinen se oli, jonka tajusin vasta, kun tulin täysillä alas ensimmäisen kerran ja mietin, olinko murtanut häntäluuni! Seuraavat laskut sujuivat paremmin - ja varovaisemmin - mutta silti olen onnistunut jotenkin loukkaamaan sekä olkapääni että nilkkani. Kai se on ikä, joka vaivaa. Lapset liukuvat vaivatta alas kumpareitakin polvillaan ja mihinkään ei satu! Ehkä kannattaakin antaa juuri lasten hoitaa laskuhommat ja keskittyä itse enemmän siihen aikuisten kaakaoon!

Pinkki ja turkoosi laskiaiskattaus

Samppa kunnostautui jälleen kokkina ja valmisti hernekeiton. Tähän ei jälleen ole reseptiä, koska kuten aina, Samppa valmisti sopan käsituntumalla. Sen verran voin kertoa, että hernekeitto oli herkullista ja kaikki kehuivat sitä valtavasti. Lisukkeina oli perinteisesti sinappia ja myös piparjuurituorejuustoa, joka toimii hernekeiton kanssa hyvin. Puhetta oli myös raa'asta sipulisilpusta ja muistelin, että sitäkin on joskus meillä tarjottu lisukkeena. Pitää kokeilla ensi vuonna. Ainoana muuna lisukkeena oli yksinkertaisesti vain tummaa leipää ja voita.

Yksinkertaista teemaa mukaili myös alkupala, sulhaspiirakat. Niiden kanssa tarjottiin vain marinoituja valkosipuleita, joita sai napsia suoraan kulhosta cocktailtikuilla.Kirjaan sulhaspiirakoiden reseptin omana lukunaan, samoin kuin jälkiruokana tarjotun vaniljajäätelön reseptin. Marinoitujen valkosipuleiden ohjehan lötyy jo tästä blogista.

Tietenkin tässäkin ruokatarinassa pitää olla se osuus, joka ei mennyt nappiin. Välillä mietin, onko tämä ruokablogi, vai blogi siitä, miten ruoka menee pieleen! Joka tapauksessa, alkuperäinen suunnitelma oli tehdä omenapannukakkua tarjottavaksi jäätelön kera. Olen aika haka tekemään lettuja mutta pannarin valmistus on jäänyt vähemmälle. Kun asiaa tarkemmin ajattelen, voi olla etten ole sitä koskaan edes tehnyt, paitsi mahdollisesti joskus köksäntunnilla. Ajattelin kuitenkin, että se ei voi olla kovin hankalaa. Katsoin joitain reseptejä netistä, valitsin sopivan tuntuisen ohjeen ja ryhdyin hommiin. Samppa jaksaa aina minua muistuttaa siitä, että uuden reseptin kokeilua ei kannata ehkä ajoittaa juhliin, mutta usko omiin kykyihin on usein niin suuri, että en pahemmin moisista kommenteista piittaa. Kannattaisi ehkä kuunnella joskus muidenkin mielipitetitä! Tämä kyseinen pannari nimittäin alkoi ensin paisua niin, että se ei meinannut mahtua uuniin. Sitten se läsähti ja alkoi jo melkein palaa pinnalta, ennen kuin käänsin uunin pelkälle alalämmölle, jolloin pannari paloi karrelle pohjasta. Enkä osaa yhtään taas selittä miksi! Tämän tekeleen sain sitten heittää suoraan kompostiin, Sampan katsellessa vieressä ja hymyillen vinosti. Siinä sitten puhaltelin hetken, kunnes tein nopean ratkaisun ja sekoitin lettutaikinan. Aikaa niiden paistamiseen ei enää ollut ennen vieraiden saapumista, joten letut paistettiin vieraiden istuessa pöydässä. Kivaa ja tunnelmallista kyllä ja myös erittäin käryistä! Lapset tosin rakastivat toimitusta ja halusivat ehdottomasti auttaa lettujen kääntämisessä. Kaikki sujuikin hienosti, ennen kuin ensimmäinen tyyppi sitten vääjäämättä poltti sormensa kuumaan pannuun - totta kai. Se oli se kuuluisa itku pitkästä ilosta (vaikka tosin reipas nuorimies ei toki kyyneleitä vuodattanut). Letut olivat kuitenkin aivan yhtä hyviä jäätelän ja hillon kera kuin pannari, joten kaikki pättyi kuitenkin ihan mallikkaasti.

Seuraavaksi siis pannukakkuprojekti. Jonka olen jo aloittanut ja jossa olen jo kehittynytkin hieman. En tosin niin paljon vielä, että pannari kirjattaisiin blogiin. Jatkuu...